5.6. Teneriffaa, Sveitsiä, kesää

with Ei kommentteja

Kisakausi 2015 kerkesi jo alkamaan tätä kirjoittaessa. Lieneekin siis hyvä käydä läpi kuulumisia tältä vuodelta hieman normaalia pidemmällä postauksella.

Kulunut talvi ja kevät meni hieman vaikeammissa merkeissä, kun ensin tuli sairasteltua pitkittyneen flunssan kourissa koko helmikuun ja sen jälkeen eräs hieman vaikeampi terveysongelma iski kiinni. Koko loppukevät meni erittäin rikkonaisesti harjoitellessa. Kuitenkin päätös lähteä Teneriffalle kannatti, sillä siellä oli onneksi mahdollista harjoitella taas täysimääräisesti ja systemaattisesti.

Nauttiessani Teneriffan tutuissa maisemissa auringosta ja harjoittelusta, sain samalla kokeiluun uuden valmentajan ohjelmat. Pientä totuttelua on ollut uusiin kuvioihin, mutta tähän mennessä homma näyttää toimivan ja yhteinen sävel on vahva monissakin asioissa. Harjoitteluun Teneriffa on todettu jo moneen otteeseen loistavaksi paikaksi: tuttu hotelli Oro Negro on stadikalta noin 500m päässä ja etenkin keväällä Teneriffa on täysin kelivarma. Yhtäkään harjoitusta tähän mennessä noin 3-4 kuukauden otannalla ei ole tarvinnut säiden vuoksi perua. Myöskään Teneriffan hintataso ei päätä huimaa.

Edellisestä harjoitteluleiristä oli jo aikaa reilu vuosi, joten pientä totuttelua oli taas leirikoomaan. Vapaa-ajalla ei leireillä hirveästi oikein muuta voi tehdä, kuin hengailla hotellilla ja käydä kahvilla, tai käydä kahvilla hotellilla… Harjoituksia on melkein joka päivä, joten mihinkään illanviettoihin luonnollisesti ei voi ryhtyä. Samaten hotellihuoneesta tulee pieni vankila parin viikon aikana, kun siellä niin paljon aikaa viettää. Onneksi Oro Negron wifi on nykyään erinomainen, joten internetin ihmeelliseen maailmaan onnistuu hukkaamaan aikaa. Sen lisäksi päädyin katsomaan paikallisen joukkueen C.D. Marinon kolmosdivarin jalkapallo-ottelua, mikä päättyi valitettavasti 0-2 tappioon. Fiilis oli kuitenkin stadikalla erinomainen ja oli mahtavaa nähdä parhaimmillaan kolmen sukupolven edustajia katsomassa paikallista jalkapalloa – paikallisen joukkueen fanipaidat päällä.

Ensimmäisen viikon aikana oli pientä ruostetta havaittavissa terävyydessä, mutta jo toisella viikolla vanhat sävelet alkoivat löytyä kropasta. Eikä pätkääkään liian aikaisin, sillä Teneriffan eläkeläisten kyllästämältä saarelta matka jatkui Sveitsin maisemiin. Tällä kertaa Sveitsissä ohjelmassa oli IPC Grand Prix Nottwilissa ja Daniela Jutzeler Memorial Arbonissa. Molemmat kisapaikat ovat äärimmäisen nopeita ratoja. Kisat ovat äärimmäisen suosittuja ja esimerkiksi Nottwilin kisoihin osallistujia oli yli 350 ympäri maailmaa.

Sveitsissä kuviot menivät hieman eri tavalla kuin normaalisti, sillä menopäivänä 27.5. jäin yöksi Zürichin lentokentän transit-hotelliin. Kisajärjestäjät hoitivat kuljetukset 26. ja 28. päivä, joten olisin joutunut maksamaan yli 300 frangia ylimääräistä, jotta olisin päässyt 27. päivä majapaikkaani. Suunnitelmani kuitenkin toimi erinomaisesti ja sain nauttia pitkistä yöunista heti lennon jälkeen ja pääsin Surseen kampuksen majoitukseen 28. päivä.

Sää Sveitsissä on ollut suorastaan erinomainen. Aurinko paistaa, linnut laulavat ja lehmänlanta haisee. Luonnollisesti allergiaoireet iskivät heti kiinni saapuessani Sveitsin maaseudulle, joten niiskutteluun ja aivasteluun sai totutella alkuviikon. Majapaikkani Surseessa on Sveitsiläinen rakennusmiesten koulutuskeskus, mikä ei valitettavasti ole inspiroivin paikka. On helppo kuvitella tämän paikan jälkeen, miten Sveitsiläiset onnistuvat rakentamaan täydellisiä suorakulmion mallisia rakennuksia joka puolelle sveitsiläiseen tapaan minimalistisena. Surseen kampus oli tylsyydessään ja funktionaalisuudessaan henkilökohtaisen luovuuden tuhoamiskeskus. Boonuksena myös hintataso hirvittää Sveitsissä, sillä Sveitsin frangin vaihtosuhde Euroon on tällä hetkellä käytännössä yhden suhde yhteen. Jälkimmäiset kisat tosiaan käytiin Arbonissa ja majoitus vaihtuikin sinne maanantaina.

IPC GP:n ensimmäinen vetoni 400m meni rutiinilla. Katkonainen harjoittelukausi pelotti ennakkoon ja luulin kuolevani huomattavasti pahemmin viimeisellä sadalla metrillä, sillä noin 230 metrin jälkeen aina melkein loppuun asti puhalsi lamaannuttava vastatuuli. Yleisesti ottaen olen vahvimmillani juuri ensimmäiset 250 metriä, jonka jälkeen hapot iskevät pahasti kiinni. 400m ei tosiaan ole päämatkani, joten järkeä sen harjoitteluun ja parantamiseen ei ole hirveästi, sillä 100m nopeusominaisuudet kärsisivät silloin varmasti. Kuitenkin 400m oli hyvä vetää alle ensimmäisenä kilpailuvetona, sillä sain näin kauden ensimmäisen kisan alta pois ja valmisteltua 100m lähtöä. Aika oli 54,16s ja sijoitus 33. Taso on siis korkea ja on ihan luonnollista, että minun ajoillani ei pitäisikään pärjätä tällä matkalla.

Lauantaina olikin vuorossa 100m. Veto oli pettymys yksiselitteisestä syystä, eli lähdöstä. Epäonnistuin lähdössä ja tein 3 ohilyöntiä ensimmäisten viiden kuuden aikana. Käytännössä tämä sotkee koko kiihdytyksen rytmin ja tuhoaa koko suorituksen. Loppuveto olikin vain palasten pelastamista ja rutiinivetoa loppuun. Ajaksi tuli 15,24s, joka on näissä olosuhteissa surkeahko. Loppu tuli kuitenkin yllättävän hyvin, joten jotain hyvää voi tästäkin siis sanoa. Ensimmäinen maksimikisalähtö, verryttely asfaltilla, mikä sotkee hieman motoriikkaa ja luonnollisesti pieni fokuksen hajoaminen olivat varmaankin yhteissyyllisiä tähän mokaan.

Sunnuntaina oli vielä 200m jäljellä, joka oli rutiininomainen veto. Viime vuonna tein 200m matkalla oman ennätyksen, mutta kuntoni oli parempi. Aika oli 27,01s. Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli hyvin rutiininomainen kauden aloitus yhdellä erittäin heikolla suorituksella.

Sunnuntai-iltana oli pieni kevennys ohjelmaan kesken reissun, kun pääsin käymään Surseen idyllisessä pienessä kaupungissa. Koko Sveitsi on täynnä pieniä keskiaikaisia kyliä, joissa jokaisessa on aina oma pieni kiva fiiliksensä. Hyvä ruoka ja seura kera Toni Piispasen ja hänen valmentajan Teemu Janhusen kanssa piristi hieman tunnelmaa. Maanantaina olikin jo aika raahautua aamulla bussiin ja matka jatkui Arboniin.

Arbonista minulla on vain hyviä muistoja: Surseen kaltainen pieni kiva kylä Bodenseen rannalla. Etenkin hyvinä aurinkoisina keleinä paikka on mahtava kesämesta. Tärkein syy hyville muistoille on kuitenkin Arbonin rata. Se on oletettavasti koko maailman nopein kuluneena, vanhana mondona, mikä on kuitenkin säilynyt erittäin hyvänä ja tasaisena. Kaiken lisäksi tähän mennessä säät ovat aina suosineet kisaamista siellä, sillä olen skabannut siellä lähinnä vain auringossa ja myötätuulessa. 100m ja 400m ennätykseni ovat tehty siellä vuonna 2010..

Kelasin torstaina 4.6. vain 100m ja 200m, joista 200m ensiksi. Veto tuntui erinomaiselta, mutta näköjään tällä hetkellä lähtöni ei ole sitä, mitä se on aiempina vuosina ollut. Yksinkertaisesti tehot ja voima ei riitä aggressiiviseen lähtöön ja kiihdytykseen. Sen vuoksi aika oli siis vain mukiinmenevä 26,76s. Kuitenkin vetona se oli jo hieman parempaan päin ja etenkin loppuosioon olin tyytyväinen.

100m oli sitten ajallisesti jo lähempänä sitä mitä pitäisikin: 14,68s. Jälleen kerran lähtö ei ollut sitä mitä pitäisi, mutta viimeiset 50 metriä tuli erittäin vahvasti. Sijoituksena se ei kuitenkaan ollut hyvä, sillä olin erittäin kovatasoisessa kilpailussa vasta 11. Positiivisesti kuitenkin lähdön pitäisi olla juurikin se osio, minkä saan hyvin fiksattua kesällä. Yleensä minulla on ollut suurempia ongelmia huippunopeuteni kanssa. Normaalilla lähtöosaamisella, mitä pystyn tekemään aika olisi ollut lähempänä 14,3 – 14,4s. Samalla sain kuitenkin päätavoitteen tältä reissulta täytettyä: 100m A-rajan alittamisen (14,90s) Qatarin lokakuun MM-kisoihin. Loppukesän voikin siis harjoitella hieman levollisemmin mielin.

Torstain kisoista pitää vielä erityisesti mainita muutama asia: ensinnäkin onnittelut Toni Piispaselle ja Amanda Kotajalle 100m ME:n tekemisestä. Molemmat tekivät hirvittävät tulosparannukset omilla matkoillaan, joten oletettavasti nämä ennätykset pysyvätkin hetken aikaa. Tällä hetkellä siis Suomella on 100m ME:t miesten ja naisten T54 luokassa sekä miesten T51 luokassa. Kisoissa tehtiin myös yhteensä 17 uutta ME:tä, joten taso ja olosuhteet olivat ruhtinaalliset. Tällä hetkellä vielä muutamissa uusissa luokissa taso selkeästi vielä hakee hieman paikkaansa ja sen vuoksi ME:t paukkuvat useamminkin. Pitkällä aikavälillä tämä on luonnollisesti hyvä asia. Laajempi kilpailullisempi taso kaikilla matkoilla on kelaamisen etu, sekä lajin sisällä oleville henkilöille että suuremmallekin yleisölle.

Loppukesänä kisaan vielä ainakin Jämsänkoskella ja Lapinlahdella. MM-kisoihin osallistumiseni on kuitenkin hieman vaakalaudalla, sillä saatan joutua leikkaukseen alkusyksystä ja pahimmillaan viideksi viikoksi sairaalaan. Valitettavasti tuo operaatio pitää kuitenkin tehdä tänä vuonna ja päätavoitteena on kuitenkin Rio de Janeiron kisat 2016 syksyllä. Sen vuoksi siis MM-kisat joutuvat tulilinjalle, jos en saa leikkausaikaa paremmin sovittua. Sormet ristissä loppukausi ja pikkuhiljaa parempaan päin!

Leave a Reply